Mummolaakso ry - Gummedalen rf perustettiin Vapautuspäivillä Helsingissä 13.8.1994.

Perustavassa kokouksessa yhdistyksen sääntöihin kirjattiin mm.:

"Yhdistyksen tarkoituksena on edistää lesbojen ja bi-naisten keskinäistä solidaarisuutta ja huolenpitoa sekä tarjota omasta identiteetistä lähtevä vaihtoehto perinteiselle vanhusten hoidolle.

 

Tarkoitusperiensä toteuttamiseksi yhdistys

- tiedottaa kohderyhmän olosuhteista kotimaassa ja ulkomailla ja tällä tavoin pyrkii vaikuttamaan Suomen valtion seksuaalivähemmistöpolitiikkaan - pyrkii keräämään varoja konsultti-, kurssi-, virkistys- ja ravintolatoiminnalla - pyrkii harjoittamaan näillä varoilla ystäväpalvelu-,palvelukeskus- ja yhteisöasumistoimintaa sekä tarjoamaan vaihtoehtoisia terveyden- ja sairaanhoidon palveluja ja saattohoitoa."

 

Tällä hetkellä Mummolaakso järjestää tansseja, retkiä, peli-iltoja ja viikonloppuleirejä (katso ajankohtaista). Toiminnan tarkoituksena on tarjota jäsenille tietoa, virkistystä ja mahdollisuuksia solmia ja ylläpitää kontakteja toisiin lesbo- ja bi-naisiin. Tavoitteena on myös luoda sellaista sosiaalista verkostoa, joka auttaa yhdistyksen jäseniä yksinäisyydessä, sairaudessa ja muissa kriisitilanteissa.

 

Ajatus joskus perustettavasta Mummolaakson vanhainkodista tai palvelutalosta on tulevaisuuden idea, jota varten kerätään varoja mm. tansseja järjestämällä. Esillä on ollut myös idea ensin kurssi- ja virkistyspaikaksi ostettavasta tai vuokrattavasta talosta, josta voisi myöhemmin tulla palvelutalo tai vanhainkoti.

 

Nimestään huolimatta Mummolaakso on avoin kaiken ikäisille naisille. Mummolaaksossa toimii eniten yli 30-vuotiaita mutta reilusti alle eläkeikäisiä naisia.

 

Olemme tulevaisuudessa vahvoja, viisaita ja villejä Mummoja.

 

Kaikesta toiminnasta ja tapahtumista saat varmimmin tietoa liittymällä Mummolaakson jäseneksi, jolloin saat jäsenpostia säännöllisesti. Saat myös alennusta tanssilipuista ja kurssimaksuista.

 

 

NÄIN KAIKKI ALKOI

Esimummot 10 vuotta

Sitä olisi voinut kutsua visioksi. Se kehittyi vähitellen.

Se alkoi kysymyksestä:

Missä olisin läheisteni kanssa kolmen, neljänkymmenen vuoden kuluttua? Vanhoiksi piioiksi luokiteltuina jonkun kunnallisen vanhainkodin perukoilla? Sairaalassa, jonne kumppanini ei saisi tulla minua katsomaan, koska hän ei ollut sukulainen? Vai olisimmeko omassa paikassa, jossa voimme jakaa jäljellä olevaa elämää ja muistoja toisten lesbojen kanssa?

 

Juttelin ajatuksesta useiden ystävieni kanssa. Jotkut olivat miettineet samaa. Olimme vielä nuoria, ehtisimme tehdä jotakin ennen kuin vanhuus hiipisi.

 

Vuosi 2003 on oikeastaan Mummolaakson kymmenvuotisjuhlavuosi. Kutsuin nimittäin ensimmäisen kokouksen koolle Inkooseen mökille 21.7.1993. Oli aika yhdessä pohtia ajatusta lesbojen vanhainkodista.

 

Tuossa historiallisessa tapaamisessa, joka loi alun ja perustan Mummolaaksolle, oli kahdeksan naista, Tarja, Sipe, Reija, Titi, Mirva, Anu, Antti ja minä. Istuimme rannalla nuotion äärellä ja yritimme vastata kahteen kysymykseen, jotka porukalle esitin:

 

Minkälainen lesbojen oman vanhainkodin tulisi olla?

Mitä itselle on tarjota/antaa/tehdä vanhainkotiprojektin hyväksi?

 

Viisailla naisilla oli paljon hyviä ajatuksia ja ideoita, jotka kokosin ns. Vanhainkotimuistioksi. Se liitettäköön Mummolaakson historiikkin alkuvisioksi, josta oli hyvä jatkaa. Tässä poimintoja kokouksessa esitetyistä ajatuksista ja kommenteista:

 

REIJA: Olisiko syytä miettiä, mitä meillä olisi vanhuksille tarjota? Pitäisi olla jotakin, joka yhdistää – riittääkö, että asukas on lesbo tai bi? Pitäisi miettiä, mitä vanhuus ylipäänsä on ja mitä se haluaa antaa, onko se pelkkää fyysistä. Miettiä henkisiä perusteita.

MIRVA: Vanhuus on myös yhteisyyttä ja yhteisiä muistoja.

REIJA: Pyrkimys voisi olla synnyttää elävää vuorovaikutusta. Vanhainkoti voisi tukea sitä, että ihminen voi halutessaan antaa itsestään ja että ihminen voi vielä vanhuudessa kehittää itseään.

SIPE: Millä pohjalla se toimisi taloudellisesti, mitkä ikäluokat olisivat kyseessä? Monet vanhemmat lesbot ovat tottuneet elämään yksikseen häpeillen. Onko vasta meidän ikäluokkamme se, joka alkaisi viritä tälle ajatukselle. Miksei se voisi olla paikka jo nuoremmille, jotta siitä tulisi aktiivinen vanhainkoti? Yksinäisyyskin voisi riittää syyksi.

ANTTI: Pitäisi kartoittaa tarve. Tarkoitus ei olisi tuottaa voittoa, mutta ei myöskään tappiota.

TITI: Sinne pitäisi saada aktiivista toimintaa ja harrastusta, esimerkiksi veistoa ja moottoripyöräilyä.

ANU: Eikö se olisi vanhempien lesbojen paikka, vaihtoehto kunnallisille paikoille, paikka myös varattomille? Vaihtoehto muille paikoille.

TARJA: Hyvä ajatus on se, että mukana olisi myös nuorempia, nimen ei tarvitsisi olla vanhainkoti. Riittävät yhteiset tilat.

SAANA: Voisimme etsiä ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita tästä toiminnasta ja joilla on mahdollisuus tarjota siihen erilaisia tietoja ja taitoja. Jo nyt tämän kokouksen ulkopuolella on muutamia naisia, jotka ovat kiinnostuneita olemaan mukana tavalla tai toisella. Yhteiset henkiset lähtökohdat ovat tärkeät, samoin taloudellisen perustan turvaaminen. Vanhukset ovat ensisijalla, mutta laajentaminen olisi tärkeää, vanhojen ja nuorten vuorovaikutus. Tärkeää olisi myös yksilöllinen vapaus.

 

Muistion perusteella kokosin seuraavan esitteen, joka julkaistiin Seta-lehdessä, lähetettiin mm. Meikänaisen kirjakerhon jäsenille (lesbo- ja homokustantamo tarjosi aluksi hyvän kanavan) ja levitettiin tansseissa:

TOISENLAINEN VANHAINKOTI LESBOILLE JA BI-NAISILLE?

 

Vähitellen alkoi tulla yhteydenottoja. Asia kypsyi hiljalleen - prosessi kesti lähes vuoden. Oli varmaankin hyvä, että ihmiset ehtivät miettiä ajatusta rauhassa.

Seuraavan kokouksen kutsuin koolle 13.6.1994. Papereistani löytyy lista nimeltä Perustajat, jossa on 10 nimeä, Riitta, Tarja, Sirpa (Eppu), Ritva, Sirpa, Kirsti, Anu, Mirva, Reija ja minä. Kokoonnuimme Helsingissä rannalla kauniissa kesäsäässä. Tässä joitakin poimintoja tästä kokouksesta:

RIITTA: Etsikäämme naisia, jotka tarvitsevat apua. Tässä voisivat olla apuna tutkijat, jotka ovat etsineet vanhoja lesboja.

EPPU: Tila voisi olla vuokralla, sen voisi vuokrata yhdistys. Tarvitaan alkupääomaa. Joku voisi testamentata. Tarvitaan talkooväkeä.

RITVA: Jokaisella olisi oma huone ja ruokapalvelu. Voisikohan RAY rahoittaa.

KIRSTI: Voisi olla kannatusyhdistys.

TARJA: Se voisi olla toimintakeskus, jossa on nuorempia. Yhdistys, jossa on jäsenmaksu.

REIJA: Se voisi olla vanha rämä omakotitalo. Kannattaisi aloittaa mahdollisimman pienestä, ehkä vain muutama ihminen alussa. Siihen voisi liittyä ystäväpalvelua.

 

Kokosin paperille ryhmän kiteyttämän tarkoituksen ja toimintamuodot:

• Antaa vaihtoehto lesbo- ja bi-naisille.
• Edistää lesbojen ja bi-naisten keskinäistä solidaarisuutta ja huolenpitoa ja tarjota omasta identiteetistä lähtevä vaihtoehto perinteisille vanhusten hoitolaitoksille.
• Kiinteistön omistaminen.
• Yhteisöasuminen – maalla ja kaupungissa.
• Palvelukeskus.
• Ystäväpalvelu.
• Harrastustoiminta.
• Henkisen ja fyysisen kunnon ylläpito.
• Virkistystoiminta.
• Kurssitoiminta.
• Matkailu, retkeily.
• Terveydn- ja sairaanhoito, saattohoito.
• Vaihtoehtoisten hoitomuotojen tarjonta.
• Asukkien kotieläinten hoito.
• Konsulttipalvelu.
• Tiedotustoiminta.
• Kansainvälinen yhteistyö.
• Testamenttien ja lahjoitusten vastaanotto.

 

Tehtävät jaettiin. Kokeneena järjestöihmisenä Eppu lupasi selvittää yhdistyksen perustamista. Sovimme uuden kokouksen yhdistyksen perustamiseksi 13.8.1994. Käytimme samoja kanavia ja viidakkopuhelinta laajemman kokouksen koollekutsumiseksi. Se onkin jo Mummolaakson historiaa, sillä Kruununhaan Maria-ravintolassa isompi joukko hyväksyi yhdistysajatuksen ja lähti mukaan sitä perustamaan, puheenjohtajanaan Eppu E.

 

Itse olin helpottunut ja onnellinen. Visioni oli ”aineellistunut”, löytänyt alkumuotonsa konkreettisesti. Sille löytyi vastakaiku lesbojen keskuudessa. Monella oli epäilemättä ollut samansuuntaisia ajatuksia, ja aika oli kypsä. Itse saatoin vetäytyä rivijäseneksi, koska Meikänaisen kustantamo vei runsaasti vapaa-aikaa. Oli mukavaa nähdä innostuneita ja osaavia naisia lähtemässä toteuttamaan jotakin, minkä joukko naisia oli vapaasti pannut liikkeelle heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1993.

Ehkä on aika kysyä, tuleeko visioista totta? Olisiko aika palata niiden juurille? Olisimmeko jo kypsiä etsimään konkreettista paikkaa, jossa visiot voisivat toteutua? Yhdistys on pian kymmenen vuotta tehnyt tärkeää sosiaalista työtä, kerännyt rahaa ja luonut yhteisyyttä niiden naisten välille, jotka mielellään jakavat kokemuksia oman ikäistensä kanssa. Valtavasti yhteyksiä on solmittu, tuhansia tansseja tanssittu ja epäilemättä parejakin muodostettu. Joko alkaisi olla henkisiä ja fyysisiä voimavaroja tulevaisuuden rakentamiseen?

 

Saana S